Seitsemän veljeksen luonto

Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1870. Se on ensimmäinen suomenkielinen romaani. Seitsemän veljestä kertoo Jukolan seitsemästä veljeksestä Juhanista, Tuomaksesta, Aaposta, Simeonista, Timosta, Laurista ja Eerosta. Lukiessani olen keskittynyt kirjan luonnon kuvaukseen.

Kirjan alussa veljekset elelevät synnyinkodissaan Jukolassa äitinsä kanssa. Jukola sijaitsee Toukolan kylän lähistöllä. Veljesten isä, joka kuvataan olleen innokas metsämies, kerrotaan kuolleen karhun kanssa tapeltuaan. Veljesten kerrotaan nuorena jäätyään kiinni keppostelusta pinkoneen karkuteille metsän suojiin. Veljekset olivat oppineet taitaviksi metsämiehiksi jo varhain saaden oppia isältään. He osasivat rakentaa havuista koijun, sytyttää valkean ja metsästää eläimiä. Luonto on veljesten ystävä ja turvapaikka. Veljekset ovat haluttomia elää yhteiskunnan sääntöjen mukaan ja metsä tarjoaa heille vapauden elää omassa maailmassaan. Luontoa he lainaavat myös värikkäissä vertauksissaan ja tarinoissaan.

Äitinsä kuoleman jälkeen veljekset elävät huolettomasti ja ovat kykenemättömiä ottamaan vastuuta Jukolan tilan hoidosta. Veljesten naima-aikeet eivät onnistu eikä koulun opitkaan jää päähän. Veljekset pakenevat yhteiskuntaa luonnon helmaan. Impivaara on Jukolan tilan takamaa, jonne veljekset yhteistuumin muuttavat. Juhani puhuu muutosta metsään seuraavasti: ”Metsä penikoitansa suojelee. Siellä vasta kannallamme seistään; syvälle kuin tirisilmäiset myyrät siellä itsemme kaivamme aina maan ytimiin asti. Ja miellyttäisikö heitä sielläkin ahdistella poikia, niin pitää heidän havaitseman miltä tuntuu häiritä seitsemää karhua konnossansa”. Veljesten ensimmäisenä yönä Impivaarassa miesten mielikuvitus saa vallan ja he luulevat yksisilmäistä Valko-hevosta kummitukseksi.

Impivaarassa elo on leppoisaa. Veljekset rakentavat itselleen pirtin ja aitan. He metsästävät ja rakentavat pyydyksiä. Veljeksistä erityisesti Lauri viihtyy metsässä: ”Siinä istui hän kauan, harkiten ja tutkistellen sekä tuulenpesää että pahkaa ja tuota monikoukullista katajaa. Millä tavalla oli luonto heidät saattanut matkaan? Mikä oli vääristänyt katajan noin moneen kymmeneen mutkaan ja polveen? Ja kallistui hän alas, nojaten päänsä vasten vanhaa, rauhoittunutta viholaispesää. Siinä katsoi hän puiden latvoja, purjehtivia hattaroita, mietiskellen maan ja taivaan rakentoa; ja etäältä, Impivaaran aholta, kaikui hänen korviinsa mäikynä kiekkokankien iskuista”.

Veljesten onni metsän keskellä ei kuitenkaan ole ainaista. Jouluna veljesten pirtti palaa ja he jäävät päällysvaatteitta lumeen pakkasen armoille. Miesten on suunnattava yön pimeydessä synnyinkotiinsa Jukolaan. Pohjolan luonto näyttää armottoman puolensa nälkäisten susien ahdistellessa veljeksiä: ”Seisoivat nyt veljekset ja latasivat, eikä tunteneet he kylmää, ei jaloissaan, ei missään ruumiin jäsenissä. Seisoivat myös pedot viisikymmentä askelta miehistä, heihin lakkaamatta iskien ahneet silmänsä, viskellen häntiänsä kiihoissaan. – Ja paljastettuna pilvistä haamoitti taivaan kumo, josta kirkas kuu nyt katseli nummelle alas”.

Veljekset selviävät koettelemuksista ja rakentavat keväällä itselleen uuden pirtin Impivaaraan. Veljekset jatkavat elämäänsä rauhassa maailman murheilta. Taula-Matin tarinoiden innoittamina veljekset suuntaavat metsästysretkelle. Metsästys ei kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan, vaan veljekset joutuvat härkälauman saartamaksi hiidenkivelle: ”Tullut on jo neljäs päivä, veljesten ollessa kivellä, mutta alati vielä härkien piirittäminä he istuivat. Tuolloin, tällöin siirtyivät elikot kauemmaskin, mutta ainapa käyskeli näkyvissä yksi ja toinen, antain myristen kohta kumppaneillensa tiedon, jos veljekset yrittivät pyrkimään pois vankeudestansa.” Luontoa ei pidä pitää itsestään selvyytenä ja villinä eläneet härät todistavat sen veljeksille. Lopulta ampumalla härät pääsevät veljekset viimein ahdingosta.

Härkien ampuminen on veljesten elämässä käänteen tekevää. Heidän on korvattava härkien omistajalle, Viertolalle, menetys. Veljesten on ryhdyttävä tekemään töitä. Impivaaran elämässä tapahtuu muutos veljesten aloittaessa viljely. Metsästä he alkavat raivaamaan itselleen peltoa: ”rupesivat raivaamaan niituksi satavuotista kuusistoa, joka torkkuen seisoi alapuolella ahoa, käärittynä sammaleiseen turkkiin. Silloin taasen kirves kajahteli ympäri, ja rytinällä kaatui kuusi kosteiseen maahan”. Vähitellen veljeksistä kasvaa vastuuntuntoisia ja ahkeria. Heistä tulee kansalaisia, joita yhteiskunta toivoi. Veljekset kokevat onnistumisia ja vuodet kuluvat. Uuden elämän aloittaneina, he palaavat Jukolaan kymmenen vuotta lähdöstään kuluneena. Luonto säilyy edelleen veljesten elämässä, mutta enää se ei ole samanlainen pakopaikka yhteiskunnalta kuin heidän nuoruudessaan.

Aleksis Kivi on selvästi itse ollut luonnon ystävä. Veljeksillä on suomalainen kaipuu luontoon, jonka suomalaiset nykyään tyydyttävät kesämökeillä. Seitsemässä veljeksessä luonto saa myös persoonamuodon. Hallan viljan viemistä kuvataan: ”Mutta kerranpa tuuli äkisti viskautui pohjoseen, sieltä liehtoi hän tuimasti pitkän, suvisen päivän ja saattoi illan viileäksi, koleaksi. Väsymättä hän liehtoi, kunnes viimein illan tullessa hän vaikeni ja vaipui lepoon”. Ehkä luonto on eräänlainen persoona, ja siten suojelun arvoinen.